VASTUUNTUNTOISEMMAN MAAILMAN PUOLESTA

Päivitetty: maalis 6

Tämä on ollut minulle vaikein teksti, jonka olen Miesplussaan kirjoittanut. Ei kuitenkaan sisältönsä, vaan mahdollisen palautteen takia. Olen muotoillut toinen toistaan pehmeämmän version, etten loukkaisi ketään, vaikka aihe itsessään ei ole erityisen tulenarka tai polarisoiva. Olen kirjoittamassa vain vastuun, sitoutumisen ja vahvuuden tärkeydestä. Jännitykseni kertoo siis paljon sekä ajassamme yleistyvästä "cancel-kulttuurista” että omasta miellyttämisenhalustani. Toisten loukkaaminen pelottaa niin paljon, että hyväntahtoisimmatkin mielipiteet saattavat jäädä ilmaisematta.



PÄRJÄÄMISSTRATEGIANA MIELLYTTÄMINEN


Minulla on pitkä historia miellyttämisenhalun kanssa. Kohdallani kyse on oikeastaan stressireaktiosta ja pärjäämisstrategiasta (ns. fawning). Kasvoin niin arvaamattomassa lapsuudenympäristössä, että aloin nähdä konfliktit ja negatiiviset tunteet hengenvaarallisina ja opettelin ennaltaehkäisemään niitä. Opettelin toimimaan niin kiltisti, ettei kenellekään tulisi paha mieli ainakaan minun takiani. Olin todella hyvä kaveri ja poikaystävä, koska kannoin aina vastuun läheisteni tunteista. Olin todella hyvä kaveri ja poikaystävä, kunnes en enää ollutkaan, koska kaikkia ei voi miellyttää kaiken aikaa.


Jos olin suhteessa, asetin tyttöystäväni tarpeet ystävieni edelle, omat tietenkin viimeisiksi. Pidin siksi itseäni kenen tahansa naisen unelmamiehenä ja joillain mittareilla saatoin itse asiassa ollakin sitä. Olin uhrautuva mahdollistaja, jolla ei ollut väkeviä mielipiteitä mistään. Olin valmis luopumaan mistä tahansa, kunhan tyttöystävälläni oli hyvä olla. Se ei toiminut koskaan.


Erään merkittävän eron jälkeen annoin koko omaisuuteni pois ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä. Otin ensimmäistä kertaa vastuun itsestäni ja päätin rakentaa omannäköisen elämän. Se oli helvetin vaikeaa, koska selkäytimestä kumpuava ylikiltteys ja miellyttämisenhalu taivuttivat huomion itsepintaisesti ystävien tai uuden tyttöystävän tyytyväisyyteen.


MENESTYKSEN TAVOITTELUSTA MERKITYKSELLISEEN TYÖHÖN


Onneksi uusi puolisoni halusi itsenäisen miehen, ei pelkkää mahdollistajaa. Hän auttoi minua kasvamaan minuksi ja patisti keskittymään itseeni aina, kun ajauduin uhrautumaan hänen tai muiden hyväksi. Aloin määrätietoisesti luoda itselleni uraa taiteilijana, kuten olin salaa pienestä pitäen toivonut. Osasin vihdoin panostaa myös omiin haaveisiini, mutta jokin oli edelleen pielessä.


Muutaman vuoden puurtamisen jälkeen löysin itseni tilanteesta, jossa työstin näyttelijänuraa, televisiosarjan käsikirjoitusta ja kokopitkää taide-elokuvaa. Samaan aikaan treenasin viidestä seitsemään kertaa viikossa ja tein kokopäiväistä palkkatyötä. Loppuunpalaminen oli niin lähellä, että päätin panna hyllylle kaiken, mikä ei juuri siinä hetkessä ollut välttämätöntä.


Seuraavan parin vuoden aikana minulle valkeni, että olin ottanut vastuun vain omista haaveistani, en itsestäni. Olin tehnyt kaikkeni oman henkilökohtaisen menestykseni eteen. Olin kokenut palkkatyöt välttämättömänä pahana, jolla sain rahoitetuksi taiteeni ja tehdyksi oman osuuteni yhteisen talouden hyväksi.


Kun sitouduin vain välttämättömimpään, fokukseni siirtyikin omaan ja vaimoni hyvinvointiin. Se muutti palkkatöiden merkityksen päälaelleen ja sai työn tuntumaan merkitykselliseltä.


MITEN KASVATTAA HYVÄ IHMINEN?


Vastuuntuntoni vahvistui jälleen, kun aloimme suunnitella perheenlisäystä. Lapsi ja lapsen mukana tuleva vastuu tuntuivat sekä syyltä että seuraukselta kaikelle sille henkiselle työlle, jota olin tehnyt kasvaakseni ylikiltistä miellyttäjästä aikuiseksi mieheksi. Elämästä tuli yhtäkkiä hyvin selkeää. Minulla on enää vain yksi tehtävä: kasvattaa hyvä ihminen. Mutta mitä se tarkoittaa?

Ja nyt – ennen kuin kukaan ennättää hermostua siitä, että taas joku valkoinen (lähes) keski-ikäinen heteromies yrittää tunkea valkoisen patriarkaatin keskiluokkaista ydinperheidylliä kaikkien kurkusta alas – ei, en yritä.

Olen jo pitkään tiennyt, että lapsi oppii vanhempiensa esimerkistä, ei näiden sanoista. Minun on ennen kaikkea oltava se ihminen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan ja jollaisen soisin hänelle myös aikuisena kumppaniksi. Kun sain tietää tulevani isäksi, odotukset omalle henkiselle kasvulleni kasvoivat eksponentiaalisesti.


Ylikiltin miellyttämisenhalun työstäminen on nyt entistä tärkeämpää. Mitä siitä seuraisi, jos siirtäisin oman traumakäyttäytymiseni lapselleni? Hän saattaisi oppia alistumaan muiden tahtoon tai hyväksikäyttämään muiden ylikiltteyttä. Näkisin lapseni mieluummin rohkeana, vahvana, itsenäisenä, myötätuntoisena ja oikeudentajuisena ihmisenä, joka ei tyydy helppoihin vastauksiin, vaan pyrkii totuuteen. Haluan kasvattaa ihmisen, joka uskaltaa puolustaa sekä itseään että apua tarvitsevia.


Sitä esimerkkiä minun on siis näytettävä. Jos haluan ja aion käyttää ääntäni vastuullisemman ja vahvemman maailman puolesta, minun on toimittava sen mukaisesti silläkin uhalla, että joku loukkaantuu näkemyksistäni.


MERKITYKSELLINEN VASTUU


Vastuun on tärkeää olla tervettä, merkityksellistä ja hyödyllistä. Emme voi kantaa vastuuta ainoastaan omista haluistamme ja tarpeistamme, vaikka se mediassa saattaa inspiroivalta näyttääkin. Emme voi myöskään kantaa vastuuta vain muiden ihmisten tunteista, kuten minä olen suurimman osan elämästäni tehnyt, vaikka se kauniilta ja kohteliaalta saattaakin kuulostaa.


Todellisuudessa ikäviltä tunteilta suojeleminen on ylivarovaisuutta, joka haurastuttaa kaikkia osallisia. Kun ennaltaehkäisemme konflikteja ja mielipahaa mukautumalla vihaisimpien ja hauraimpien toiveisiin, säästämme toisiamme vastuulta ja vaikeilta tunteilta. Lopulta miellyttämiskulttuuri suojelee meitä kaikelta siltä vaikealta, mikä saattaisi muutoin vahvistaa meitä.


Tämä ei tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi tieten tahtoen loukata toisiamme. Huono käytös pitää poistaa sieltä, missä sitä on, ja hyvään käytökseen pitää kannustaa kaikkialla. Ristiriitaiset, vaikeat ja loukkaantumisen tunteita aiheuttavat näkemykset on kaikesta huolimatta parempi tuoda esille kuin vaientaa. Se kasvattaa yhteisymmärrystä ja parantaa keskustelua. Pitää kuitenkin muistaa, että näkemyksen voi aina tuoda esiin kohteliaasti, huomaavaisesti ja kunnioittavasti, vaikka aiheet ja ajatukset itsessään sotisivat kuinka räikeästi toisiaan vastaan.


MITÄ ON ANTIHAURAUS?


Kiusalliset tunteet, ajatukset ja sanat eivät vahingoita ihmistä sen enempää kuin muutkaan vaikeudet – päinvastoin, ihminen on juuri niin heikko ja hauras kuin voi olla. Ihminen vahvistuu haasteista. Nassim Nicholas Taleb kutsuu tätä antihauraudeksi, josta hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan sekä ihmisiin että ihmisen ulkopuolisiin asioihin liittyen.


Olemme kaikki yksilöitä, ja jokaisen tie on erilainen. Yhden ihmisen traumaattisin päivä voi olla toiselle ihmiselle aivan tavallinen tiistai. Toiset ovat herkempiä, hauraampia, haavoittuvaisempia, pelokkaampia tai lukkiutuneempia kuin toiset. Siinä ei ole mitään väärää tai heikkoa – heikkoutta on tietää, mitä pitäisi tehdä, mutta olla tekemättä niin. Ja silloinkin mikä tahansa vaikeus ja haaste voi olla yhdelle liikaa ja toiselle liian vähän. Varmaa on kuitenkin se, ettei ihminen vahvistu ilman haasteita ja vaikeuksia.


Urheileminen vahvistaa kehoa rasituksen avulla. Rokotteet, taudinaiheuttajat ja muut ulkoiset ärsykkeet ovat hyökkäyksiä, jotka vahvistavat vastustus- ja sietokykyä. Menetykset, järkytykset ja väkevät tunteet koettelevat mieltä ja psyykettä, kunnes olemme entistä vahvempia kohtaamaan saman – ja pahempaakin. Jos kuitenkin pakenemme kaikkea vaikeaa, haurastumme vain koko ajan heikommaksi. Silloin pienetkin kolahdukset voivat koitua kohtaloksemme – niin yksilöinä kuin yhteisöinä.


Antihaurautta ilmenee niinkin arkisessa ympäristössä kuin suojatiellä. Lars Ekmanin ja Christer Hydenin tutkimus (Pedestrian Safety in Sweden, Lundin yliopisto, 1999) osoittaa, että jalankulkijaonnettomuuksien riski on suurempi suojatiellä kuin sen ulkopuolella. Ei siksi, että suojatiellä on enemmän jalankulkijoita, vaan siksi, että jalankulkijat luottavat suojatien turvallisuuteen ja vierittävät kaiken vastuun autoilijalle. Toki vastuu onnettomuudesta on nimenomaan autoilijan, mutta onnettomuudelta olisi saatettu välttyä kokonaan, jos jalankulkijakin olisi ollut valppaana, ja osa seurauksista jää väkisinkin uhrin vastuulle.


Riippumatta siitä, kenen syytä mikäkin on, meidän on kaikesta huolimatta itse käsiteltävä erilaisista tilanteista meille aiheutuvat tunteet ja seuraukset. Siksi on äärimmäisen tärkeää kantaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan, vaikka se olisikin turvattu erilaisilla oikeuksilla. Vastuun siirtäminen miellyttämiskulttuurin ja yhteiskunnan kannettavaksi johtaa ehkä jonkinlaisiin hyvityksiin, mutta se myös säästää meidät siltä vaivalta ja vastuunkannolta, joka olisi tehnyt meistä vahvempia.


Jokaisen ihmisen on kannettava vastuu vähintään omasta itsestään ja omista tunteistaan, mutta kannustan lämpimästi kantamaan vastuuta myös kanssaihmisistä. Ei kuitenkaan heidän tunteistaan – se olisi juuri sitä toksista ylivastuullisuutta, joka haurastuttaa kaikki osalliset hajoamaan vain myöhemmin jostain paljon pienemmästä – vaan heidän kokonaisvaltaisemmasta hyvinvoinnistaan.


Hyvinvointi ei ole vain hyvää oloa ja helppoutta. Se on henkistä, fyysistä ja psyykkistä vahvuutta pärjätä ja menestyä maailmassa – mitä ikinä menestys meistä kullekin tarkoittaa. Menestymiseen tarvitaan haasteita ja vaikeuksia sekä niistä seuraavaa kasvua. Ylikiltti ja “fawningiin” taipuva miellyttäjä minussa kiemurtelee jo nyt, koska tiedän joutuvani pahoittamaan lapseni mielen monta kertaa ja tekemään hänen elämästään vaikeaa. Olisi helpompaa säästää itseäni ja häntä hankalilta tunteilta ja lahjoa hänet tyytyväiseksi, mutta pidemmän päälle se ei johtaisi mihinkään hyvään. Kaikkien halujen tyydyttäminen ei tee kenestäkään onnellista.


HEDONISMIN TALUTUSHIHNASTA VASTUULLISEEN VAPAUTEEN


Mielestäni yksi tämän päivän pahimmista vitsauksista on markkinavoimien ja somen meille tuputtama hedonismi. Annamme median syöttää meille silmät ja korvat täyteen kuvastoa, joka saa meidät kärsimään oman elämämme puutteista ja tavoittelemaan jotain ultimaattista unelmaa. Jokaisen päivän pitäisi olla "paras päivä ikinä”, ja aina pitäisi olla vapaus tehdä elämässään mitä vain. Paradoksaalisesti suurempaa vapautta saattaisi kuitenkin tarjota loputtomista vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista luopuminen.


Mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja, sitä vähemmän niistä yksikään tyydyttää meitä. Jos taas sitoudumme vain itsellemme kaikkein tärkeimpiin asioihin, emme ehdi haikailla vähemmän tärkeiden asioiden perään. Muussa tapauksessa ostamattomien tavaroiden, katsomattomien elokuvien, tekemättömien asioiden ja saavuttamattomien unelmien lista vain kasvaa. Silloin myös odotukset kasvavat aina vain kauemmas tämän hetkisestä todellisuudesta. Yksi tapa määritellä onnellisuutta on tarkastella oman tämänhetkisen todellisuuden ja odotusten mittasuhdetta.


(Mark Manson kirjoittaa aiheesta usein niin somekanavissaan kuin blogissaan ja kävi siitä timanttisen keskustelun Mikhaila Petersonin podcastissa.)


Ja nyt – ennen kuin kukaan ennättää hermostua siitä, että taas joku valkoinen (lähes) keski-ikäinen heteromies yrittää tunkea valkoisen patriarkaatin keskiluokkaista ydinperheidylliä kaikkien kurkusta alas – ei, en yritä. Enkä yritä promotoida vanhettuneita käsityksiä kovuudestakaan, vaan ennemminkin sitä, ettemme antaisi heikkouksiemme määrittää elämäämme. Yritän promotoida vastuuntuntoa, sitoutumista ja vaikeiden asioiden tekemistä. Meidän on opittava kohtaamaan vaikeudet mahdollisuutena vahvistaa itseä jotain vielä vaikeampaa varten.


Omalla kohdallani nämä kasvoivat käsikädessä isyyteni kanssa, tai vähintäänkin johtivat siihen. Ehkä ne sinun kohdallasi kasvavat aivan toisella tavalla ja kohdistuvat johonkin aivan muuhun, mutta uskon kuitenkin, että ne ovat yksiä ensimmäisistä ja tärkeimmistä askelista merkityksellistä ja tyydyttävää elämää kohti. Meidän on opittava nauttimaan vaikeuksista, haasteista, ja hyväksymään jopa ikävätkin olot, koska ne ovat ainoa reitti kasvuun.


Tehtävämme ei ole tehdä toistemme elämästä helppoa tai minimoida kasvukipuja. Tehtävämme on auttaa toisiamme kasvamaan, vahvistumaan ja selviämään elämän vääjäämättömistä vaikeuksista.


— Timo Utterström


Kirjoittaja on yksi Miesplussan alkuperäisistä perustajajäsenistä. Hän on näyttelijä, kirjoittaja, graafikko, video- ja valokuvaaja. Mediatuotantojen jokaisessa tehtävässä koulittu yrittäjä ja taiteilija, joka etsii ilmaisumuotojaan ja taiteensa motiiveja.

88 katselukertaa0 kommenttia