TEPIN, 46 OMAKOHTAINEN TARINA

”Lapsuudessani ja nuoruudessani koin usein yksinäisyyttä. Vanhempani yrittivät vain selviytyä arjesta. He olivat tosi nuoria minut saadessaan ja joutuivat rakentamaan elämäänsä vähästä. Molemmat olivat hyvin työorientoituneita ja lisäksi vielä opiskelivat töiden rinnalla.

Meille lapsille annettiin melko vapaa kasvatus ja jouduimme usein keksimään tekemistä itse. Olisin varmasti kaivannut enemmän huomiota ja olisin ehkä saanutkin sitä, jos olisin osannut ilmaista tunteitani. Opin puhumaan melko nuorena ja olin sosiaalisesti lahjakas lapsi, mutta en ymmärtänyt sitä silloin, eikä kukaan ei sanoittanut sitä minulle. Koen, että minua ei osattu siinä oikein tukea.

Näen vanhempani perinteisten arvojen kannattajina. Perinteillä tarkoitan sitä, mitä aikaisemmissa sukupolvissa oli tapahtunut. Äitini kasvatus pohjautui siihen, että hänen isänsä oli merillä töissä ja hänen äitinsä hoiti kotia ja kasvatti lapsia. Minun äitini toi saman toimintamallin meidän perheeseemme. Isälläni oli työn lisäksi omat harrastuksensa, toisin kuin äidilläni, joka keskittyi täysin perheeseen. Isä hoiti kaikki asennus- ja nikkarointityöt, kun äiti siivosi, laittoi ruokaa ja huolehti vaatteista. Vaikka isä oli minulle tärkeä, olin lapsena kiinni äidissä ja muistan, kuinka raastavaa oli erota hänestä mennessäni päiväkotiin.

Tunteiden ilmaiseminen oli minulle haaste. Olin herkkä ja äitini tiedosti sen hyvin. Toisaalta olin myös vanhin lapsi ja meitä oli kaksi veljestä. Minun täytyi usein ottaa veljeni huolehtijan rooli ja minulle myös uskottiin aikuisten salaisuuksia, jotka minun piti kertoa eteenpäin niin, että veljenikin ymmärtäisi. Hän oli ehkä jopa herkempi kuin minä ja näytti tunteitaan enemmän, mutta koen, että minulla oli sellainen “ison pojan" rooli, johon kuului, että tunteita ei tule näyttää. Sitä ei koskaan sanottu suoraan, mutta pienetkin asiat saattavat vaikuttaa lapseen odottamattomilla tavoilla.

Näin usein äidin olevan surullinen ja itkevän. Isä taas raivosi pahaa oloaan. En nähnyt isäni itkevän kuin kerran, kun hänen oma isänsä kuoli. Se tuntui oudolta. Vaikka sitä ei sanottu ääneen, itkeminen tuntui epämiehekkäältä ja miehelle sopimattomalta. Kun isä itki, minua pelotti, koska ajattelin, että nyt on jotain tosi pahasti vialla. Minulla oli impulsiivisia käytöshäiriöitä, kuten pään hakkaamista lattiaan tai seinään. Myöhemmin aloin käyttää myös nyrkkejäni, koska en osannut purkaa pahaa oloani muuten kuin fyysisesti.

En nähnyt isäni itkevän kuin kerran. Se tuntui oudolta. Vaikka sitä ei sanottu ääneen, itkeminen tuntui epämiehekkäältä ja miehelle sopimattomalta.

Nuoruudessani kaipasin hyväksyntää ja halusin tulla nähdyksi sellaisena kuin olin. Huomion saaminen vanhemmiltani tarkoitti usein sitä, että jouduin ongelmiin. Sama jatkui kaveriporukoissa, joissa hain huomiota hölmöilemällä. Olin hyvin sosiaalinen, mutta tunsin jatkuvasti, etten ollut hyvä missään, kuten vaikka urheilussa tai matematiikassa. Sen sijaan sain hyväksyntää vertaisiltani uhmaamalla auktoriteetteja ja uhoamalla. Se oli myös keino hauskuuttaa muita ja saada heidät nauramaan. Huomio ruokki käytöstäni entisestään ja pian tilanne johti fyysisiin yhteenottoihin opettajien kanssa. Koulussa tupakoin käytävillä ja lukitsin itseni välitunnilla opettajien huoneeseen. Teini-iässä hyväksytyksi tulemisen tarve jatkui ja vietin aikaani kaveriporukassa, jossa tehtiin pikkurikoksia ja käytettiin päihteitä. Viehätyin niistä itsekin ja yritin sopeutua joukkoon ja tulla hyväksytyksi.

En oikein koskaan oppinut tunnetaitoja tai tunnistamaan omia tunteitani ennen aikuisikää. Suru ja muut tunteet peittyivät vihan ja aggression taakse. En osannut pysähtyä miettimään, mistä ne kumpusivat, enkä ymmärtänyt, että tunteet menevät ohi. Olin hyvin reaktiivinen ja täysin hukassa. Olin kuin tuuliviiri ja annoin tunteideni hallita itseäni, mikä johti moniin ongelmallisiin tilanteisiin.

Suru ja muut tunteet peittyivät vihan ja aggression taakse. En osannut pysähtyä miettimään, mistä ne kumpusivat. Olin kuin tuuliviiri ja annoin tunteideni hallita itseäni, mikä johti moniin ongelmallisiin tilanteisiin.

Näen itseni nykyään turvallisena ja vastuullisena aikuisena sekä työyhteisön jäsenenä. Kun on sinut itsensä kanssa, ei tarvitse miellyttää muita, vaikka tietysti käytöstavat on hyvä säilyttää. Minulle on sanottu, että rauhallisuuteni on yksi supervoimistani, vaikka omassa päässäni tuntuukin usein siltä, että siellä on paljon meneillään. Nykyään koen itseni vastuunkantajana ja minulla on tietoinen olo itsestäni ja ympäristöstäni. Se tuo elämääni rauhaa.

Ymmärrän nyt, että olen perinyt isoisieni sota-ajan traumat oman isäni kautta. Se oli sellaista vaikeiden asioiden puhumattomuutta. Miehen malli oli perinteinen: rohkeutta ja voimaa. Kasvaessani mieheksi, koin, ettei pelkoa saanut näyttää. En ymmärtänyt, että pelko on luonnollinen tunne, joka on meissä kaikissa. Niinpä kovetin itseäni tunteiden osalta. Taloudellinen pärjääminen oli minulle aina tärkeää, vaikka olinkin välillä pahassa rahatilanteessa ja vankilassa ollessani kokonaan ilman tuloja. Jossain vaiheessa jouduin jopa pyytämään rahaa ulkopuolisilta, jotta sain katon pääni päälle.

Mielikuvissani vankila edustaa räikeimmillään toksista maskuliinisuutta. Siellä miehisyys määrittyi väkivallan kautta. Imin itseeni siellä vallinnutta negatiivista arvomaailmaa. Saatoimme esimerkiksi puhua naisista tai seksuaalivähemmistön edustajista halventavasti ja ottaa toisista mittaa haitallisilla tavoilla. Itse yritin silloin olla mukana valtavirrassa ja aloin pohtia, olinko aiemmin ollut homofobinen, koska pelkäsin, että itselläni olisi jotain samansuuntaisia taipumuksia. Se hävetti minua. Olen myöhemmin elämässäni joutunut reflektoimaan paljonkin elettyä elämää ja jopa omaa seksuaalisuuttakin. Nykyään tiedän, että jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on.

Perin isältäni käsityksen, että naisia tulee suojella, koska he ovat jollain tapaa heiveröisempi sukupuoli. Ajatus oli tavallaan kaunis, mutta se vääristi käsitystäni naisista. Heitä ei esimerkiksi päästetty nuoruudessani huumeiden käyttäjien "ydinpiiriin”, sekin oli miesten juttu. Naiset eivät tienneet, millaisia kaikkia rikoksia ja päihteisiin liittyviä toilailuja miehet heidän selkänsä takana tekivät. Naisen arvoa tavallaan väheksyttiin. Nykyään ymmärrän, että naiset eivät ole heikompia tai vähempiarvoisia.

Perin isältäni käsityksen, että naisia tulee suojella, koska he ovat jollain tapaa heiveröisempi sukupuoli. Ajatus oli tavallaan kaunis, mutta se vääristi käsitystäni naisista. Nykyään ymmärrän, että naiset eivät ole heikompia tai vähempiarvoisia.

Se, että minulla on tyttäriä, on vaikuttanut vahvasti käsitykseeni siitä, millainen mies ja millainen isä haluan olla. Isäksi ja isoisäksi tuleminen ovat olleet siinä muutoksessa merkittävässä roolissa. Myös vankilassa vietetyt ajat ovat muovanneet minua miehenä. Toivon, että tyttäreni eivät koskaan joudu parisuhteeseen sellaisen miehen kanssa kuin itse olin nuorempana.

Avain siihen, että olen kyennyt ottamaan vastuuta itsestäni ja omasta elämästäni on ollut päihteiden käytön lopettaminen. Ennen riippuvuuteni meni kaiken tärkeän edelle. Silloin minun piti rakentaa käsitys itsestäni uudelleen. Miehisyys merkitsee minulle nykyään sitä, että oma mieli on hyvä malttaa pitää rauhallisena. Ei ole hyväksyttävää, että menetän hermoni tilanteissa – asiat täytyy selvittää puhumalla. Haluan pitää kiinni sovituista asioista ja asettaa tarvittaessa rajoja myös itselleni.

Katson silti edelleen isääni ylöspäin. Kukaan ei ole täydellinen, mutta haluan olla jollain tapaa samanlainen kuin hän. Luotettavuus, sinnikkyys, rehellisyys ja rohkeus olla oma itsensä ovat arvoja, joita ihailen hänessä. Nuorempana minua saattoi kiinnostaa, kuka nosti eniten penkistä tai kenellä oli eniten rahaa, mutta nykyään arvostan ihmisiä, jotka ovat avoimia tunteistaan, jopa itkevät ja uskaltavat olla haavoittuvia. Minä en siihen edelleenkään täysin pysty, vaikka joskus olenkin liikuttuessa saattanut vuodattaa muutaman kyyneleen.

Nuorempana minua saattoi kiinnostaa, kuka nosti eniten penkistä tai kenellä oli eniten rahaa, mutta nykyään arvostan ihmisiä, jotka ovat avoimia tunteistaan, jopa itkevät ja uskaltavat olla haavoittuvia.

Luulen, että nykyään miehillä ei enää ole ihan yhtä pahoja yhteiskunnallisia paineita miehenä olemiseen ja elämiseen. Uskoisin, että suuri osa miesten kokemista paineista tulee tänä päivänä sosiaalisesta mediasta. Iloitsen siitä, että ihmiset saavat nykyisin olla enemmän sellaisia kuin ovat. Voisin kuvitella tosin, että se on helpompaa ilman sitä sosiaalista mediaa. Monilla miespuolisilla ystävilläni on ulkonäköpaineita. Se tuntuu välillä todella hullulta, että miten paljon ulkoisille asioille annammekin painoarvoa. Olen myös huomannut, että joitakin miespuolisia ystäviäni saattaa hävettää, jos he eivät vaikkapa osaa vaihtaa auton renkaita tai tehdä muita miehisiksi ajateltuja askareita.

Haluan, että minut muistetaan ihmisenä, joka pitää aina lupauksensa, huolehtii toisista ja osaa olla ajoittain herkkäkin. Minulla ei ole tarkoitus olla täydellinen, mutta haluan olla lapsilleni ja lapsenlapsilleni luotettava, läsnä oleva ja herkkä isä, joka kuuntelee heitä aidosti ja joka välittää heille arvoja, jotka auttavat heitä elämässä. Toivon, että voin tulevaisuudessa välittää näitä arvoja myös eteenpäin nuoremmille miespolville.”

– Tepi, 46

Tepin omakohtainen kertomus on osa sosionomi YAMK -opiskelijoiden projektia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tavoitteena on tehdä aidoilla tarinoilla näkyväksi miessukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sitä, miten miehille asetetut roolit voivat vaikuttaa miesten hyvinvointiin ja elämään.