“En ollut koskaan läheinen isäni kanssa. Hän käytti alkoholia ja uppoutui työhönsä. Kotona ollessaan hän oli fyysisesti läsnä, mutta silti etäinen. Isäni muuttui, kun hän otti alkoholia, vaikka ei sitä ehkä itse tajunnut. Kun isä joi, meidän lasten piti käyttäytyä moitteettomasti, pyrkiä miellyttämään ja pienentämään itsemme. Isäni kanssa tunteita ei näytetty. Hän ei osoittanut välittämistä tai rakkautta, eikä osannut näyttää oikein omia tunteitaankaan. Hänen mielestä poikien ei olisi pitänyt itkeä.
Äitini oli erilainen. Hän huolehti meistä ja hänen kanssaan pystyin olemaan läheisempi. Mutta äidilläkin oli omat haasteensa mielenterveyden kanssa ja hän vietti pitkiä aikoja sairaalassa. Kun äiti voi hyvin, hän oli lämmin ja lempeä ja yritti kasvattaa meitä käymällä keskusteluja ja rohkaisemalla tunteiden näyttämiseen. Hänen lempeytensä muodosti vastakohdan isän vaatimuksille.
Isän kanssa koettu tunnekylmyys loi ilmapiirin, jossa kodin asioista ei puhuttu ulkopuolisille. Se mitä kotona tapahtuu ei kuulunut muille – vaikkei sitä sanottukaan ääneen. Isä antoi myös ymmärtää, että aina piti olla vähän parempi kuin muut. Ainakin parempi kuin vaikka naapurin lapset koulussa tai harrastuksissa. Oli tärkeää, että asiat näyttivät ulospäin hyvältä.
Lapsena olin hyvin ujo ja arka, ja opin nopeasti miellyttämään muita. Tunsin jatkuvasti, että kaiken täytyi näyttää ulospäin moitteettomalta.
Kun vanhempani erosivat, näin isääni entistä harvemmin. Tunsin, että hän oli hylännyt meidät ja uskoinkin pitkään, että jos olisin ollut kiltimpi, parempi tai helpompi lapsi, hän ei olisi muuttanut pois. Silloin vähäinenkin isä-poika-suhteeni katosi ja hän korvasi poissaoloaan rahalla. Saimme jo lapsina huomattavia summia rahaa, vaikka emme silloin ymmärtäneet sen arvoa. Saatoin saada helposti jopa tuhansia markkoja, eikä häntä kiinnostanut, mihin rahoja käytin.
Lapsena olin hyvin ujo ja arka, ja opin nopeasti miellyttämään muita. Tunsin jatkuvasti, että kaiken täytyi näyttää ulospäin moitteettomalta. Olisin kaivannut, että vanhempani olisivat olleet aidosti läsnä ja ohjanneet minua elämän haasteissa. Jos olisin saanut lapsena vapauden näyttää tunteitani, elämäni olisi todennäköisesti ollut aivan toisenlaista. Olisin voinut kehittää tunteiden käsittelytaitoja tai ainakin oppia tunnistamaan, mitä sisälläni tapahtui.
Äitini kautta olen romani ja romanikulttuurissa on selkeät roolit miehille, naisille, pojille ja tytöille.
Olisin myös halunnut, että äitini mielenterveyshaasteista ja sairaudesta olisi puhuttu avoimesti. Sairaalaan mennessämme paikka oli pelottava – siellä oli ihmisiä, jotka olivat erittäin huonossa kunnossa. En silloin täysin ymmärtänyt, mitä mielenterveysongelmat tarkoittivat, vaikka olinkin kuullut niistä. Olisin toivonut, että aiheesta olisi keskusteltu perheessä, kysytty ajatuksistani ja rauhoiteltu, jotta pelkoa ei olisi tarvinnut kantaa yksin. Nuoruudessani tunsin siitä myös häpeää. Koulussa ja naapurustossa kuulin ilkeitä kommentteja, kuten “sun äiti on hullu”.
Äitini kautta olen romani ja romanikulttuuri toi mukanaan omat odotuksensa siitä, millainen pojan pitäisi olla. Kulttuurissa on selkeät roolit miehille, naisille, pojille ja tytöille. Nainen on usein alisteisessa asemassa ja vastaa kotitöistä. Tämä ei varmasti päde jokaiseen perheeseen, mutta näin itse koin omassa lapsuudessani.
Vanhempieni eron jälkeen jäin ilman isähahmoa ja miehen roolimallia. Tällöin serkut ja enot alkoivat edustaa minulle miehisyyden mallia. Osa serkuistani käytti päihteitä ja heidän kauttaan omaksuin myös käsityksiä, joissa naisen asema oli heikko ja miehen asema korostetun vahva – mies sai tehdä oikeastaan mitä vain.
Yksi eno kuitenkin erottui joukosta ja edusti toisenlaista mallia. Hän oli minulle hyvin tärkeä ja vietin paljon aikaa hänen kanssaan maalla, missä pääsin tekemään ihan tavallisia asioita. Hänen kauttaan sain tarvitsemaani huomiota, rakkautta, välittämistä ja tunteen siitä, että olin merkityksellinen. Se vaikutti minuun paljon. Kun olin 12-vuotias, eno kuitenkin tapettiin. Se jätti syvän jäljen minuun. Muistan, etten saanut itkeä, kun kuulin hänen kuolemastaan. En osannut enkä pystynyt näyttämään tunteitani muille. Oli pakko pärjätä ja pysyä vahvana.
Osa serkuistani käytti päihteitä ja heidän kauttaan omaksuin myös käsityksiä, joissa naisen asema oli heikko ja miehen asema korostetun vahva.
Tällöin aloitin itsetuhoisen käytöksen. Viiltelin itseäni ja poltin ihoa tupakalla salaa. Itseni satuttaminen toi hetkellistä helpotusta pahaan oloon, ahdistukseen ja suruun, joita en pystynyt hallitsemaan. Fyysinen kipu oli jollain tavalla hallittavampaa kuin sisälläni oleva tuska. Käyttäytyminen jatkui yli 30-vuotiaaksi ja pahimmillaan viiltohaavat ulottuivat luuhun asti.
Teini-ikä oli kaoottista aikaa. Tunsin itseni vihaiseksi ja katkeraksi ja yläasteella aloin käyttää päihteitä. Poltin kannabista, kokeilin amfetamiinia ja bentsoja. Yhdeksännellä luokalla käytöstä oli jo tullut viikoittaista. Lopulta käytin huumeita suonensisäisesti parikymmentä vuotta. Aluksi kaikki tuntui jännittävältä, uudelta ja ihmeelliseltä – sain huomiota ja koin yhteenkuuluvuutta. Jälkeenpäin ajatellen, se oli kaikki pelkkää pakenemista. Oli helpompaa elää kohtaamatta todellisuutta, vaikka eihän se helpompaa ollut.
Kun aloin ymmärtää elämääni paremmin, oli jo liian myöhäistä. Olin menettänyt ihmisiä ympäriltäni – joko välit katkesivat tai he kuolivat. Heroiinin käytön seurauksena elin vuosia pelossa, että jos en saisi huumetta, kärsisin sietämättömistä vieroitusoireista.
Tilannetta mutkisti se, että olen homo ja puolisoni on mies. En koskaan uskaltanut puhua tästä vanhemmilleni tai sukulaisilleni. Perhepiirissä homoseksuaalisuudesta puhuttiin halveksivasti, sitä pidettiin epänormaalina ja luonnottomana. Nuorena toivoin, että asia jotenkin katoaisi tai korjaantuisi. Ajattelin, että elämä olisi helpompaa, jos voisin olla kuten muutkin.
Kun aloin ymmärtää elämääni paremmin, oli jo liian myöhäistä. Olin menettänyt ihmisiä ympäriltäni – joko välit katkesivat tai he kuolivat.
Teini-iässä seurustelin neljä vuotta romanitytön kanssa yrittäen antaa ulospäin ”normaalin” kuvan itsestäni. Koin seurustelusta suurta ristiriitaa, sillä tiesin, etten koskaan voisi tuntea häntä kohtaan samoja tunteita kuin poikia kohtaan. Etsin epätoivoisesti hyväksyntää ja pelkäsin hylätyksi tulemista. Häpesin ja halveksuin itseäni siksi, että olin homo. Häpeän tunne oli tuttu myös romani-taustani vuoksi, mistä sain osani koulukiusaamisen muodossa.
Vanhempani ovat nyt kuolleet. Olin päättänyt, etten koskaan kertoisi heille homoudestani. Kuitenkin kuusi kuukautta ennen äitini kuolemaa kerroin hänelle parisuhteestani miehen kanssa. Hän sanoi, että tärkeintä on onnellisuuteni, mutta hänen ilmeensä paljasti järkytyksen. Monet sukulaiseni tiesivät totuuden, mutta se oli aihe, josta ei puhuttu. Tämä vaikeneminen on varmasti vaikuttanut siihen, miten olen kokenut hyväksytyksi tulemisen. Puhumattomuus kesti lähes 24 vuotta, kunnes muutin Helsinkiin ja tapasin puolisoni. Sitä ennen elin tiiviisti romanien parissa.
Vähitellen aloin uskaltaa olla rehellinen itselleni ja ottaa pieniä askelia kohti omaa totuuttani. Päätin, että nyt on aikani elää oman näköistä elämää, vaikka muut eivät sitä hyväksyisikään. Minun oli tehtävä tämä itseni vuoksi. Luopumisen prosessi oli raskas, mutta myös äärettömän vapauttava. Opin arvostamaan itseäni, vaikka kohtasin sukulaisten ja muiden romanien taholta syrjintää ja uhkailua – homous on yhä tabu monissa romaniyhteisöissä. Kun aloin puhua avoimemmin itsestäni, aloin myös todella tutustua siihen, kuka olen. Päihdekuntoutus on auttanut minua avaamaan itseäni ja ilmaisemaan tunteitani.
Päätin, että nyt on aikani elää oman näköistä elämää, vaikka muut eivät sitä hyväksyisikään. Minun oli tehtävä tämä itseni vuoksi.
Nykyään elämäni on hyvässä tasapainossa. Koen olevani onnellinen, opiskelen ja olen naimisissa puolisoni kanssa – asioita, joita en olisi nuorempana uskonut mahdollisiksi. Olen myös saanut siskojeni kanssa välini kuntoon. Päihteidenkäytön aikana en koskaan uskonut eläväni näin pitkään. Nyt elämä on todella hyvää ja vaikka haasteita on yhä, olen oppinut käsittelemään tunteitani, tulemaan toimeen itseni kanssa ja hyväksymään itseni.
Matkani raittiuteen on vaatinut monia yrityksiä. Kävin katkolla useasti, aluksi lähinnä vanhempieni vuoksi, ajatellen, että sen jälkeen voisin jatkaa vanhaa tapaani. Olin myös useita kertoja vankilassa. Vapautuessani vakuuttelin itselleni ja silloiselle puolisolleni, että nyt kaikki muuttuu, mutta koska en tehnyt sitä itseäni varten enkä ollut valmis luopumaan päihteistä tai rikollisuudesta, mikään ei muuttunut.
Kun edellinen puolisoni päätti erota, ymmärsin myöhemmin, että se oli paras asia, jonka hän pystyi tekemään. Se pakotti minut ottamaan vastuun itsestäni ja opettelemaan vastuunkantoa.
En koe, että olisi ollut yhtä yksittäistä tekijää, joka auttoi minua elämäni muuttamisessa ja vastuun ottamisessa. Raitistuminen oli kuitenkin viimeinen vaihtoehto – muuten edessä olisi ollut kuolema, sekoaminen, itsemurha tai paluu vankilaan. Tärkeää oli myös se, että ympärilläni oli palveluita ja hyviä ihmisiä sekä päihdetyöntekijöitä, jotka tukivat minua ja auttoivat pysymään oikealla tiellä.
On hienoa nähdä, että nykyään miehet voivat olla moninaisempia ja se hyväksytään paremmin.
Nykyään erilaisuus hyväksytään huomattavasti paremmin kuin silloin, kun olin nuori. 1980- ja 1990-luvuilla yhteiskunta oli vähemmän suvaitsevainen ja sukupuoliroolit tiukemmat. Naisilla ja miehillä oli selkeät roolit, eikä muita tai vaihtoehtoisia identiteettejä juuri tunnustettu. On hienoa nähdä, että nykyään miehet voivat olla moninaisempia ja se hyväksytään paremmin.
Nuoruudessani miehuuteen liittyi ajatus, ettei heikkouden tai inhimillisyyden näyttämiselle ollut tilaa. Miehen tuli olla kova, ottaa riskejä ja taistella paikkansa puolesta. Mitä kovempi ja uskottavampi olit, sitä paremmin pärjäsit. "Pojat ovat poikia" -asenteeseen kuului, että riskejä otetaan ja haavoitutaan, mutta se kuului asiaan. Hyväksyntää, kunnioitusta ja ihailua saatiin näyttämällä rohkeutta ja kyvykkyyttä. Jos pääsi nousemaan miesten hierarkiassa, asema piti säilyttää tekojen kautta.
Monet nuoret pojat ja miehet joutuvat päihdemaailmassa hyväksikäytön uhreiksi, niin henkisesti kuin seksuaalisesti. Häpeä estää meitä puhumasta siitä.
Perustarpeet ihmisillä ovat kuitenkin samankaltaisia. Uskon, että moni haluaisi näyttää haavoittuvaisuutensa, mutta siihen ei syystä tai toisesta uskalleta. Syynä voi olla hyväksynnän kaipuu tai pelko heikkouden paljastamisesta. Päihdemaailmassa nämä piirteet korostuvat entisestään. Kun itsestään antaa tietyn mielikuvan, se täytyy lunastaa ja sitä täytyy ylläpitää. Siellä ei ole tilaa inhimillisyydelle – mieluummin satuttaa toista kuin joutuu itse kohteeksi. Se on hyvin raakaa ja julmaa. Monet nuoret pojat ja miehet joutuvat päihdemaailmassa hyväksikäytön uhreiksi, niin henkisesti kuin seksuaalisesti. Häpeä estää meitä puhumasta siitä."
– Mies, 44
Tämä 44-vuotiaan suomalaisen miehen omakohtainen kertomus on osa sosionomi YAMK -opiskelijoiden projektia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tavoitteena on tehdä aidoilla tarinoilla näkyväksi miessukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sitä, miten miehille asetetut roolit voivat vaikuttaa miesten hyvinvointiin ja elämään.
Comments