• MIES+

AVUN HAKEMISEN ROHKEUDESTA

Ensikertaa tunsin todella vahvasti kun olin kahdeksantoista. En ollut itkenyt varmastikaan kymmeneen vuoteen. Koinhan olevani jo mies (ja miehethän eivät itke). Erosin silloisesta teinirakkaudestani ja samaan aikaan myös vanhempani erosivat. Tuntui, että aiempi elämä repäistiin minulta irti. Oli ikään kuin kaksi aikakautta — ennen ja jälkeen. Oloni oli rikkonainen ja tajusin olevani vihainen ja ärtynyt pitkään, enkä oikein tiennyt miksi.



Kävin psykologilla kerran ja siellä vakuuttelin itse, että minulla on kaikki aivan hyvin. Tosiasiassa pidättelin itkua lähes koko käynnin. Kynnys myöntää, että kaikki ei ollut hyvin tai itse asiassa, että kaikki oli suoraan sanottuna päin helvettiä, oli valtavan suuri. Lopulta toimintakykyni normalisoitui ja opin, että huonosta olosta pääsee yli vain jaksamalla ja kestämällä.


Muutaman vuoden päästä, kun olin hakenut kauppakorkeaan sinne pääsemättä, sain paikan useasta Ruotsalaisesta yliopistosta. Olin innoissani ja jännittynyt - mietin, että muutan Tukholmaan, löydän kauniin vaimon opiskelujen ohella ja tulisin Suomeen kesäisin moikkaaman tuttuja Volvolla miss Eskilstuna etupenkillä. No, se ei aivan niin mennyt, sillä isäni sairastui syöpään ja lääkärin antama elinajanodote oli noin puoli vuotta. Ruotsiin lähtemisestä tulisi luonnollisesti mitään. Isäni oli aina halunnut minun menevän kauppakorkeaan Helsinkiin, hänen jalanjäljissään. Ajattelin, että jos hän nyt kuolee, niin ainakin viimeinen asia jonka haluaisin hänelle tehdä, olisi päästä kouluun ja tehdä hänet ylpeäksi.


Kaivoin itestäni aivan yliluonnollisen motivaation ja lopulta parin kuukauden aherrus palkittiin - pääsin sisään Aalto-yliopistoon. Samoihin aikoihin saimme tietää, että isäni oli remissiossa ja lähes varma kuolema oli vältetty. Olin sisällä Suomen parhaassa yliopistossa ja ajattelin, että elämä voi vihdoin alkaa. Mutta toisin kävi. Aloin saamaan paniikki- ja ahdistuskohtauksia lähes päivittäin. Sitä jatkui opiskelujen kaksi ensimmäistä vuotta. Paniikkikohtaukset ja jatkuva ahdistus teki elämästä todella paskaa. Elokuviin meneminen pelotti, kaupassa oli vaikea käydä ja uusia ihmisiä uskalsi nähdä vain lähtiessä juomaan tutussa kaveriporukassa. Uusi parisuhdekin päättyi. En halunnut olla kenellekään toiselle taakka kun itse olin niin sekaisin.


Toivon, että nuoret miehet tajuaisivat, mitä itse olen tajunnut vasta monen hyvin myrskyisän elämänvaiheen jälkeen: Ei me miehet mitään koneita olla. Yhteiskunta on ohjannut meitä olemaan vastuussa muista, vaikka tosiasiassa meidän pitäisi osata olla vastuussa ennenkaikkea itsestämme.

Kävin psykologilla ja totesin ettei siitä ollut apua, koska psykologin ja minun henkilökemiat eivät kohdanneet. Isoin virhe oli, etten uskaltanut tälläkään kertaa ilmaista, etten kokenut saavani kaipaamaani apua. Tein saman mitä aiemminkin — prosessoin ja ajattelin, että kyllä tämä tästä ajan kanssa. Ja kyllähän paniikki ja ahdistus lopulta helpottivat ja opin elämään itseni kanssa vähän paremmin. Aloin ymmärtämään omia puutteitani ja olemaan itselleen hieman armollisempi.


Lopulta ajoin kuitenkin itseni työelämässä niin loppuun, että minulle määrättiin lääkitys ahdistukseen. Lääkkeiden haittavaikutukset vetivät aivan sekaisin ja jouduin jäämään töistä pois. Silloin hakeuduin keskustelemaan työterveyspsykologille. Heti ensimmäisen kerran jälkeen oloni oli paljon parempi. Aiemman kahden terapiakokemuksen "ei tästä mitään apua ole" mentaliteetti karisi nopeasti. Keskustelimme ensin työasioista, mutta etenimme nopeasti mieltäni oikeasti painaviin asioihin, jotka olivat arpeuttaneet aiemmin. Asioihin, joista olin "jo päässyt yli". Totesin ensimmäistä kertaa keskustelevani itseni kanssa rehellisesti ja ymmärtäväni itseäni. Aloin ymmärtämään myös niitä itselle haitallisia toimintamalleja. Ymmärsin, että ne mallit olivat voineet olla joskus tarpeellisia omalle selviytymiselle, kun muita keinoja ei ollut saatavilla, mutta enää ne eivät toimineet. Esimerkkinä mm. se "kyllä tämä tästä" -asenne.


Toivon, että nuoret miehet tajuaisivat, mitä itse olen tajunnut vasta monen hyvin myrskyisän elämänvaiheen jälkeen. Ei me miehet mitään koneita olla. Yhteiskunta on ohjannut meitä olemaan vastuussa muista, vaikka tosiasiassa meidän pitäisi osata olla vastuussa ennenkaikkea itsestämme. Mikäli voit itse huonosti, on todennäköistä, ettet voi kovin tehokkaasti auttaa muitakaan. Rinnastan kavereille usein mielenterveyttä fyysiseen terveyteen ja tähän tilanteeseen sopii analogia: jos sinulla on oma jalka katki, etkä hoida sitä kuntoon, miten oletat kantavasi muita? Avun hakeminen on rohkea teko ja on tärkeä ymmärtää, ettei terapia välttämättä toimi jokaisen terapeutin kanssa.


Yritin itse monta vuotta molemmat polvilumpiot säpäleinä kantaa muita, mutta vasta viime vuosina olen oppinut, että on ihan ok sanoa, että on paha olla. Tai, että on heikko. Tai, että itkettää. Isäni sanoi joskus, että kaikista kovimmat jätkät uskaltaa itkeä, eivätkä pelkää oman miehisyytensä puolesta. Mielestäni nämä sanat ovat tänä päivänä entistä relevantimpia.


— Otto Merikallio, 29


Kirjoittaja on pian valmistuva Kauppatieteiden Maisteri, joka innostuu teknologiasta ja haluaa parantaa maailmaa.

884 katselukertaa0 kommenttia