top of page

MIES, 41 OMAKOHTAINEN TARINA

“Isäni oli alkoholisti – jääräpäinen suomalainen mies, joka ei tunteitaan näyttänyt. Hän oli usein poissa ja välillä myös vankilassa. Vaikeista asioista ei koskaan puhuttu ja murheet lakaistiin maton alle. Koin lapsuudenkodissa myös henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Sairastin lapsena syöpää ja äitini oli silloin paljon rinnallani, mutta isä kävi sairaalassa vain kerran, silloinkin humalassa. Hänet rauhoitettiin ja laitettiin lepäämään. Kun hän kuoli ollessani kolmetoista, olin jo pitkään ajatellut, ettei minulla ollut isää. Tiedostin, että hän varmasti välitti meistä lapsista, mutta ei kyennyt siihen, mitä lasten kasvattaminen vaatii. Koin, ettei minulla ollut kunnollista miehen mallia, eikä kukaan opettanut, miten käsitellä omia tunteitani. Vaikka isäni oli etäinen, yritin aina olla kuin hän. Hän oli silti minulle se miehen malli: vahva voimamies ja hirsirakentaja. Halusin pystyä kaikkeen mihin hänkin, mutta sairastumiseni teki minusta fyysisesti heikomman kuin ikätoverini, eikä isä näyttänyt hyväksyvän sitä. Hän yritti muokata minusta urheilijaa, vaikka en koskaan pysynyt perässä. Ainoa unelmani oli jonain päivänä juosta kuin muutkin lapset. Ei siitä mitään tullut. Koin jatkuvasti riittämättömyyttä hänen odotuksiinsa nähden. En täyttänyt niitä normeja, joita isäni pojaltaan odotti. Kotonamme riideltiin usein. Pelkäsin huutoa ja kovia ääniä – jopa seinään poraamista. Meillä oli myös väkivaltaista. Välillä kuulin, kun joku lensi rappuset alas. Aloin pelkäämään vihan tunnetta. Edelleen pelkään paljon, että minulle ollaan vihaisia. Välttelen sitä yli kaiken. Äiti kyllä halasi ja pussasi. Oli hyvän yön suukot ja tämmöiset, mutta ilmapiiri kotona oli silti usein todella ahdistava. Se pelotti ja kotona sai jatkuvasti olla jotenkin varuillaan. Tietysti siinä kasvoi sellaiset antennit päähän, että opin miellyttämään muita. Kunhan minulle ei oltaisi vihaisia. Halusin käyttäytyä niin kuin oletin, että miten muut halusivat että käyttäydyn. Hankin jo silloin oman pään sisäisen maailman. Se oli selviytymiskeino. Äidilläni ei ollut ketään muuta tukena, joten isosiskoni otti vastuun ja alkoi hoitamaan perheen asioita jo hyvin nuorena. Hän maksoi laskut ja kävi kaupassa. Isä oli aiemmin hoitanut kaiken, ennen kuin alkoi ryyppäämään ja lopulta kuoli. Teini-ikäisenä turvauduin haitallisiin selviytymiskeinoihin. Ne olivat samalla oikeastaan myös siunauksia. Ilman niitä en välttämättä olisi selvinnyt tähän päivään asti. Siihen aikaan alkoi kaikki hölmöilyt. Minulle ei annettu minkäänlaisia rajoja. Kukaan ei välittänyt, mitä tein. Äiti kyllä välitti, mutta periaatteessa se oli sitä, että sain rahaa käteen ja sain tehdä, mitä halusin. Olen joutunut opettelemaan pois nuoruuden selviytymiskeinoista. Huomasin, että ne eivät olleet kovin terveellisiä. Ne toimivat silloin, mutta aikuistuttuani tajusin niiden vahingollisuuden. Edelleen vanhat tavat vetävät helposti takaisin. Niistä irti pääseminen vaatii jatkuvaa työtä. Pitkään uskoin, että miehen tulisi olla tunteeton alfa-uros, perheen elättäjä, joka kantaa kaikki vastuut harteillaan. Isäni ei täyttänyt tätä ihannetta, mutta hän oli silti se, joka toi leivän pöytään. Niinpä ajattelin, että minunkin tulisi olla sellainen – fyysisesti ja henkisesti vahva ja sanavalmis. Yritin kovasti, mutta olin aina herkkä ja kiltti, jopa lapsena. Esitin kovista tai tappelijaa, mutta sisimmässäni tunsin hukkuvani erilaisiin rooleihin, joita kokeilin. Pitkään uskoin, että miehen tulisi olla tunteeton alfa-uros ja perheen elättäjä, joka kantaa kaikki vastuut harteillaan. Isäni ei täyttänyt tätä ihannetta, mutta hän oli silti se, joka toi leivän pöytään. Niinpä ajattelin, että minunkin tulisi olla sellainen. Nuorempana etsin hyväksyntää vääristä piireistä, kuten rikollisjärjestöistä. Kuvittelin, että halusin olla kovanaama. Hain pitkään paikkaani vääristä porukoista, enkä edes tiennyt, missä minun kuuluisi olla. Toimin kuin kameleontti muuntautuen eri tilanteisiin sopivaksi. Luulin saavani hyväksyntää olemalla pelottava ja vihainen. Kuvittelin, että minun piti olla tappeleva alfa-uros. Uskoin, että kaikki ihailevat sellaista. Ajattelin, että jonain päivänä minustakin voisi tulla sellainen, mutta tajusin lopulta, etten nauti väkivallasta. Vaikka yritin olla kova, lyöntini hidastuivat, koska se tuntui väärältä. Olin todella itsetuhoinen ja voin huonosti tunteideni kanssa, joita en pystynyt ilmaisemaan tai edes itselleni myöntämään. Päihteiden käyttö muuttui minulla niin itsetuhoiseksi, että yritin lopulta tosissani itsemurhaa. Se herätti tajuamaan, että täytyi kokeilla jotain ihan toista tietä. Vaikka haluaisin välillä olla alfa-uroksen kaltainen luonne, minulta puuttuu se piirre itsestäni. En vain ole sellainen. Vasta nykyään voin myöntää sen itselleni ja nähdä sen hyvänä asiana. Uskon, että kaikissa meissä asuu sisällä myös hirviö. Ehkä olen peittänyt sen kiltteydellä ja herkkyydellä. Nykyään pyrin kohtaamaan sitä hirviötäkin paremmin, suojellakseni itseäni ja läheisiäni. Olen edelleen herkkä, kiltti ja tunteellinen kaveri. Raitistuminen pakotti minut kohtaamaan tunteeni. Päihdehoidossa minulle kerrottiin, että meillä kaikilla on sisällä tunneputket ja jos tunteiden ei anna tulla esiin, putket menevät solmuun. Tämä voi ilmetä päihteiden käytön tai väkivaltaisuuden muodossa. Se avasi silmäni sille, miten tärkeää on antaa tunteiden virrata vapaasti. Esimerkiksi Etelä-Eurooppassa miehet itkevät ja halaavat toisiaan sekä osoittavat rakkautta, mutta täällä – sodan jälkeisessä kulttuurissa, mies on totuttu näkemään kivikasvoisena ja tunteettomana. Palefacen kappale "Miehet ei itke" kuvastaa sitä maailmaa erittäin hyvin. Esimerkiksi Etelä-Eurooppassa miehet itkevät ja halaavat toisiaan sekä osoittavat rakkautta, mutta täällä – sodan jälkeisessä kulttuurissa, mies on totuttu näkemään kivikasvoisena ja tunteettomana. Monet miehet eivät hyväksy itsessään tiettyjä asioita ja yrittävät kieltää tunteet. Sellaiset miehet eivät suostu katsomaan, mitä heidän sisällään tapahtuu ja se voi helposti kääntyä vihaksi. Itsekin olin pitkään vihainen. Sisälläni oleva suru, herkkyys ja muut tunteet kääntyivät vihaksi, erityisesti itseäni kohtaan. Jos viha kohdistuu itseen, se voi johtaa todella helposti esimerkiksi hallitsemattomaan päihteiden käyttöön ja itsetuhoisuuteen. Kun aloitin terapian ja vertaistuen, käsitykseni mieheydestä alkoi muuttua. Ymmärsin, että miehilläkin on oikeus tunteisiin. Aikaisemmin kuvittelin olevani ainoa joka kamppaili tunteiden kanssa, mutta vertaistuen avulla näin, että muutkin miehet tuntevat samoin. Kun menin kolmekymppisenä päihdehoitoon, päihdetyöntekijä avasi silmäni ensimmäistä kertaa miehisyydelle. Olin silloin äärimmäisen vihainen ja eristäytynyt. Käytin päihteitä yksin, pelkäsin ihmisiä ja olin varautunut. Kun menin kolmekymppisenä päihdehoitoon, päihdetyöntekijä avasi silmäni ensimmäistä kertaa miehisyydelle. Yhdellä ryhmätunnilla hän käytti päiväkirjatekstejäni saadakseen minut kertomaan tunteistani ja kokemuksistani. Aluksi ajattelin, että hän halusi nolata minut muiden edessä, mutta sitten huomasin, että hän olikin lukenut niitä syvällisesti. Kun hän pyysi minua kertomaan tarinan 5-vuotiaasta itsestäni, aloin puhua. Lopulta itkin kaikkien edessä. Se oli käänteentekevä hetki. Itkin ja tunsin, että minut oli nähty ja ymmärretty. Hän ei vain haastanut minua, vaan myös halasi sen jälkeen. Se muutti kaiken. Tulin herkkyyteni ja tunteideni kanssa nähdyksi. Olin raivoissani ja menin ulos hakkaamaan nyrkillä seinää. Kokemus sai kuitenkin ymmärtämään, mitä olin pitänyt sisälläni. Aloin ymmärtää itseäni paremmin ja sitä, miksi olin käyttäytynyt tuhoisasti. Vaikka en heti täysin käsittänyt kaikkea, tunsin silti oloni paremmaksi. Aloin nukkumaan paremmin, hermostoni alkoi toipua ja olo parani. Se oli suuri muutos elämässäni. Kun vihdoin aloin olemaan oma itseni, ympärilleni alkoi kertyä samanhenkisiä ihmisiä. Toksinen mieskuva oli vaikuttanut elämääni merkittävästi. Olen harhaillut koko alkuelämäni, kunnes aloin ymmärtämään, että mies voi olla monimutkainen ja tunteellinen. Aiemmin ajattelin, että miehen piti olla pelkästään yhdenlainen – alfa-uros, joka ei tunteile. Toksinen mieskuva oli vaikuttanut elämääni merkittävästi. Olen harhaillut koko alkuelämäni, kunnes aloin ymmärtämään, että mies voi olla monimutkainen ja tunteellinen. Jos olisin tajunnut, että maskuliinisuus voi sisältää tunteiden näyttämisen sekä vahvuuden lisäksi henkisen ja fyysisen haurauden, olisin voinut aiemmin kehittää itselleni terveemmän mieskuvan. Se on muuttanut käsitykseni miehisyydestä. Yhteiskunnan odotukset miehille voivat edelleen olla tosi vanhanaikaisia. On olemassa monia, jotka ajattelevat vanhan liiton mukaan, että miehen tulisi olla tietynlainen. En usko, että tunteiden, kuten häpeän, pelon tai surun peittely on oikea tapa olla mies. Tunteet ovat täysin normaaleja ja kuuluvat meille kaikille. Raitistumisen myötä on ollut vaikeaa opetella kantamaan vastuuta. Se on pelottavaa, koska minulla ei ole ollut terveellistä miehen roolimallia, eikä kukaan opettanut minulle näitä asioita. Vaikka vanhat tavat yhä houkuttelevat, tiedän nyt, että on olemassa myös terve ja kestävä tie. Aiemmin päihteiden käytön aikana syytin muita, erityisesti äitiäni. Ajattelin, että toiset olivat vastuussa hyvinvoinnistani, mutta olen ymmärtänyt, että olen siitä lopulta itse vastuussa. Olen ottanut vastuuta elämästäni, koska ei sitä kukaan muukaan tee. Aiemmin päihteiden käytön aikana syytin muita, erityisesti äitiäni. Ajattelin, että toiset olivat vastuussa hyvinvoinnistani, mutta olen ymmärtänyt, että olen siitä lopulta itse vastuussa.” – Mies, 41 Tämä 41-vuotiaan suomalaisen miehen omakohtainen kertomus on osa sosionomi YAMK -opiskelijoiden projektia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tavoitteena on tehdä aidoilla tarinoilla näkyväksi miessukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sitä, miten miehille asetetut roolit voivat vaikuttaa miesten hyvinvointiin ja elämään.

MIES, 41 OMAKOHTAINEN TARINA
bottom of page