• MIES+

LUOPUMISESTA, HÄPEÄSTÄ JA MIEHEN ROOLISTA

Olen toiminut yrittäjänä yli 16 vuotta. Olen rakentanut oman näkemykseni ja käsityötaitojeni pohjalta kansainvälisesti menestyksekkään ja tunnetun brändin. Olen yrittäjänä suunnitellut itse tuotteet, valmistanut prototyypit, allekirjoittanut tutisevin käsin sopimukset kansainvälisten jakelujättien kanssa, kantanut tuhannet kenkälaatikot, keittänyt kahvit ja mopannut lattiat. Koska tarinat tuotteiden taustalla ovat myyviä ja luovat syvyyttä asiakaskokemukseen, on minut nostettu henkilöhahmona tietoisesti brändin keskiöön. Niin kauan kuin jaksan muistaa, minut on tunnettu “kenkä-Jannena”, hahmona Saint Vacant -kenkämerkin taustalla. Mutta entä jos en enää työskentelekään tässä yrityksessä tai edes jalkineiden parissa? Mikä sitten olen?



Olen kokenut paljon häpeää, etten ole aina voinut elättää perhettäni kuten “miehen kuuluisi”.

Kipuilin useita vuosia liiketoiminnan kasvattamisen ja oman jaksamiseni välillä. Lopulta sain vaikean päätöksen tehtyä — toiminta ajetaan alas ja hakeudun palkkatöihin. Koronapandemian aiheuttamat vaikeudet pienille erikoiskaupan toimijoille avustivat osittain päätöksenteossa, mutta tapauksessani se ei ollut perimmäinen muutosvoima. Olen itseni lisäksi työllistänyt täyspäiväisesti toisenkin ihmisen ja käyttänyt vuosien varrella lukuisten freelancereiden palveluksia. Korona-kevään 2020 iskiessä jouduin luopumaan työntekijästä. Se otti koville ja koetin sen jälkeen pärjätä yksin. Lopulta oli todettava ettei siinä ollut enää järkeä. Olisipa ollut helppoa syyttää pandemiaa kaikesta, mutten tietenkään voinut. Lopetuspäätös tuntui suurelta helpotukselta. Saatoin vihdoin kertoa tästä muillekin ja aloittaa uuden kappaleen elämässäni.


Ongelmien kanssa yksin jääneiden, ”epäonnistuneiden” yrittäjien syrjäytyminen tai jopa itsemurhat eivät ole Suomessakaan täysin tuntematon ilmiö. Kyky puhua tunteista ja heikkouksista ovat olleet erityisen tärkeitä.

Aluksi ajatus siitä, ettei toisen palveluksessa minun tarvitsisikaan olla vastuussa aivan kaikesta tuntui vapauttavalta. Samalla iski pelko - heitänkö nyt elämäntyöni hätiköidysti roskiin? Jos en ole Saint Vacant ja kenkä-Janne, mitä sitten olen? Olenko mitään? Mitkä taidoistani ja mikä osa osaamisestani on toisen palveluksessa relevanttia, kun olen tottunut tekemään vähän kaikkea?


Sitten iski häpeä. Olin epäonnistunut. En saanut toteutettua unelmaani, jossa luon kestäviä ja tyylikkäitä tuotteita ja työllistän joukon motivoituneita ihmisiä. Unelmaa, jossa teemme yhdessä jotain merkityksellistä. Tunsin, että olin pettänyt myös perheeni ja haaskannut heidän antamaansa rakkautta, koska he ovat tukeneet minua valtavasti henkisesti ja taloudellisesti. Se tuntui kaikkein pahimmalta, musertavalta. Pala nousee kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Onnekseni en ole ollut asian kanssa yksin, vaan olen saanut jakaa tuntemuksiani puolisoni ja muotialalla toimivien ystävieni kanssa. Siitä on ollut korvaamatonta apua. Ongelmien kanssa yksin jääneiden, ”epäonnistuneiden” yrittäjien syrjäytyminen tai jopa itsemurhat eivät ole Suomessakaan täysin tuntematon ilmiö. Vaikka en onnekseni sellaisia ajatuksia ole joutunut kohtaamaan, niin vahva tukiverkko sekä kyky puhua tunteista ja heikkouksista ovat olleet erityisen tärkeitä.


Haluan välittää jälkikasvulleni ajatuksen, ettei raha tuo aina onnea. Että ehkä tärkeämpää onkin olla läsnä ja elää hetkessä.

Vaikka en ole kokenut kasvaneeni erityisen patriarkaalisessa ympäristössä, istuu rooli miehestä perheen elättäjänä syvässä. Epävarmalla taide-alalla työskentelevänä ja pienituloisena olen kokenut paljon häpeää, etten ole aina voinut elättää perhettäni kuten “miehen kuuluisi”. En ole enää nuori mies ja “tietyssä iässä pitäisi jo olla varallisuutta ja suunnitelmat eläkeikää varten”. Näiden kaltaiset oletukset istuvat syvässä aiheuttaen huonoa omaatuntoa. Olen lohduttautunut sillä, että olen voinut päättää omasta työtahdistani ja voinut tarjota perheelleni vastapainoksi enemmän läsnäoloa.


Vaikka omanlaiseni taiteilijamainen elämäntapa on ollut taloudellisesti ja henkisesti raskasta, haluan välittää jälkikasvulleni ajatuksen, ettei raha tuo aina onnea. Että ehkä tärkeämpää onkin olla läsnä ja elää hetkessä. Haluan kertoa omille pojilleni, että on OK olla heikko ja näyttää tunteitaan, että se voimaannuttaa, eikä se riistä itseltä miehisyyttä. Ja erityisesti, että kannattaa aina rohkeasti kokeilla elämässä asioita, vaikka epäonnistuisikin.


— Janne Lax, 46 Kirjoittaja on jalkineisiin erikoistunut teollinen muotoilija, viestinnän ja brändäyksen asiantuntija, valokuvaaja, kahden teini-ikäisen pojan isä, sekä intohimoinen pyöräilijä. Toiveissaan päästä hyödyntämään osaamistaan innostavassa organisaatiossa, jossa tehdään tulosta, mutta niin että samalla tehdään myös maailmasta parempi paikka.

175 katselukertaa0 kommenttia